isot valinnat

Taas on kulunut yksi syksy. Tämä syksy on ollut "rasittava", koska Miko käy nyt scuola median 3. luokkaa ja hänen pitää valita uusi koulu ensi vuodeksi. Siispä olemme päässeet tutustumaan seuraavaan kouluasteeseen. Joulukuussa lauantaihuvimme on ollut ravata eri koulujen avoimien ovien päivissä. Kaikki ovat NIIN HYVIÄ kouluja ja tehokkaita ym. Totuus lienee vähän muuta. Mielestäni valinta tehdään täällä nuorena - itse en tiennyt 13-14 -vuotiaana mitä haluan tehdä isona. Täällä nuorten on päätettävä mennäkö lukioon tai mahdollisesti ammattikoulutukseen ym. ym.

Tällä hetkellä vaikuttaa todennäköisimmältä, että Miko menee ensi vuonna taidelukioon. Valinnasta emme vanhempina ole varmoja eikä Mikokaan tiedä mitä haluaisi. Siksi useiden keskustelujen jälkeen olemme päätyneet, että tässä tilanteessa on parasta löytää koulu, jossa Miko voi kasvaa ja kypsyä ja saada laaja-alaisen koulutuksen. Myös Mikon tukiopettaja on samoilla linjoilla.

No, olemme sitten käyneet eri taidelukioissa tutustumassa. Yksi yksityinen Comossa vaikuttaa tällä hetkellä vahvimmalta ehdokkaalta. Koska Miko on tunnetusti tullut äitiinsä ja osaa olla "pirullinen", niin käydessämme tässä koulussa rakas esikoiseni pani parastaan. Rehtori kysyi voisitko ajatella tehdä töitä taiteen parissa isona. Miko toteaa: "En, musta tulee uimaopettaja". Me vanhemmat siinä toivomme lähinnä, että maa aukeaisi allamme. Kohta rehtori toteaa Mikolle, että taidat olla "taisteleva" tyyppi eli et hyväksy asioita valmiiksi purtuina. Mikä sen kivempaa vanhemmille, kuin kuulla mahdollisen tulevan koulun rehtorin suusta näitä kommentteja. Toisessa koulussa yksi opettaja kysyi miksi haluat taidelukioon niin rakas poikani toteaa: "Oikeastaan haluankin kielilukioon". Jokainen voi kuvitella vanhempien olotilan siinä. Yksi yksityinen koulu lopetti viesteihin vastaamisen siinä vaiheessa, kun heidän pyynnöstään selvitin vähän Mikon vaikeuksia - todella huonoa käytöstä ko. koululta. Tämä toinen, jossa Miko pani parastaan taas vaikuttaa hyvin vastaanottavalta ja avoimelta suhtautumisessaan oppilaisiin, joilla on erityistarpeita.

Koska olemme hartaassa, katolisessa maassa niin tietyissä asioissa toimitaan suomalaisittain vähintäänkin oudosti. Julia käy nyt Montessorin 4. luokkaa ja luokan kokouksessa kävi ilmi, että jotkut lapset puhuvat seksistä. No, siellähän jo äidit hyppivät tuoleilta, kun heidän kullannuppunsa on kysellyt näistä asioista ja selittänyt "asiantuntevasti" elämän totuuksia. Lopputulos on, että koulu kutsuu psykologin keskustelemaan vanhempien kanssa miten aiheesta pitäisi keskustella lasten kanssa. Tämä menee yli ymmärrykseni. Mihin tarvitaan psykologia puhumaan vanhemmille? Parasta oli, että koulu sanoi kutsuvansa jonkun psykologin Milanosta niin, ettei kukaan ole todennäköisesti ollut tekemisissä ko. henkilön kanssa. Tämä siksi, että Montessorissa erittäin suuri osa lapsista käy jossain vaiheessa psykologilla. Siis aivan suhteettoman paljon. Jos lapsi kerrankin tekee/sanoo jotain, niin heti suositellaan psykologia. Tuntuu vähän, että vanhempien kykyyn kasvattajina ei uskota.

Tänä vuonna Mikon koulu pyysi vapaaehtoista 10 euron avustusta materiaalihankintoihin. Täällä on yksinkertaisesti leikattu niin paljon rahoja, etteivät koulut selviä ilman vanhempien apua. Periaatteessahan julkinen koulu on ilmainen. Tosin esim. tänä syksynä jouduin ostamaan Mikolle kuvaamataitoon noin arviolta 100 euron edestä tarvikkeita. Heillä on uusi opettaja, joka on arkkitehti eikä oppilaiden mukaan osaa piirtää lainkaan. Juuri tänään aamulla juttelimme Mikon kanssa tästä opettajasta ja Miko totesi, että kaikki taideopettajat tuntuvat olevan hulluja (eläkkeelle jäänyt oli minustakin lähinnä "hullu" eikä taida tämä olla sen parempi).

Arkielämää

Taas tänäkin vuonna sekä minä että lapseni selvisimme hengissä kouluvuodesta. Tosin vaikutti siltä, että opettajille se otti kovemmille. Pari päivää ennen kesäloman alkua olin Mikoa vastassa koululla, ja koska olin etuajassa, menin koulun pihalle istuskelemaan. Vähän ajan kuluttua luokka tulee ulos jumppasalista, vaikkei heillä jumppaa ollutkaan. Luokanvalvoja oli vienyt pelaamaan jalkapalloa sisäpihalle. No, joku neropatti oli heittänyt 3 palloa aidan yli ja niitä ei löytynyt mistään. Voimisteluopettaja oli raivoissaan, sitten ulos tuli hysteerinen luokanvalvoja, joka kiljuen selitti voimisteluopettajalle maksavansa pallot. Äkkiä tämä luokanvalvoja otti laukustaan lompakon ja heitti maahan 20 euron setelin ja selitti hysteerisenä, että huomenna kaikki joutuvat osallistumaan kolehtiin ja koko luokka menee rehtorin puheille. Katsoin tätä hysteeristä opettajaa hämmästyneenä niin kuin koulun kaikki muutkin oppilaat. No, parin päivän päästä oli todistusten jako ja luokanvalvojaa ei ollut - ainoastaan luokan tukiopettaja. Lopulta selvisi, että luokanvalvoja oli unohtanut todistusten jakotilaisuuden. Odotan kauhulla syksyä, koska tämä luokanvalvoja opettaa italiaa ja ehkä myös historiaa ja maantietoa ensi vuonna. Kaiken huipuksi hänellä ei ole mitään otetta luokkaan eli oppilaat pistävät tunneilla ihan ranttaliksi.

Tänään käydessäni lasten kanssa lähibaarissa olin tietysti ainoa naishenkilö siellä. Vanhat ukkelit pelasivat korttia ja joivat viiniä. Naiset oletettavasti olivat kotona siivoamassa tai laittamassa ruokaa tai vahtimassa lastenlapsia. Tämä oli alkuillasta, mutta tilanne on sama milloin tahansa. Ukkelit istuvat baarissa juomassa ja pelaamassa korttia. Jotenkin niin Etelä-Eurooppaan kuuluvaa. Ukkelit aina tervehtivät meitä iloisesti. Kaiken huippu oli, kun taannoin menin yhteen lähibaariin Mikon kanssa. Omistaja, joka on railakas naishenkilö, alkoi selittää miten kaunis minun aviomieheni on. Sitten hän kysyy Mikolta eikö vain isäsi olekin kaunis mies - Miko katsoi suu ammollaan, että mitä nainen mahtaa houria. No, paikalla oli yksi vanhahko mieshenkilö, joka halusi tarjota minulle aperitivon. Seuraavaksi hän kysyi paikalle osuneen poikansa kanssa haluanko tulla heille käymään ennen illallista - siinä vaiheessa peräännyin takavasemmalle ja kävelin naurusta kippurassa kotiin. kaikkea täällä maaseudun rauhassa saa ulkomaalainen naishenkilö kokea.

Puutarha on ikuinen taistelutantereeni. Rikkaruohot voivat erittäin hyvin. Kesäkuun alussa päätin vihdoinkin istuttaa taimeneni maahan. Kohtahan signor Bianchi ilmestyy pihalleen ja katsoo tovin istutustani. Sitten hän toteaa, että ehei signora tänään ei voi istuttaa. Katsoin ihmeissäni ja hän totesi, että tuulee liikaa. Siihen kommentoin nuivasti, että istutan kun ehdin. Vähän ajan päästä laittaessani etanamyrkkyä maahan hän kommentoi - ehei signora ei sitä noin laiteta ja sitten sain oppitunnin mitä pitää tehdä etanoiden varalta. No, siinä samalla kuunnellessa sain levitettyä myrkyt. Lopuksi hän totesi, että signora tänään olette heränneet myöhään kun aurinkokaihtimet olivat myöhään aamulla alhaalla. Selitin jotain kansallisesta juhlapyhästä ja livistin sisälle.

Olen oppinut, että ainakin täällä maaseudulla naapurit ovat erityisen kiinnostuneita muiden elämästä. Toisaalta tämä luo tiettyä turvallisuutta - tosin tällaiselle ulkomaalaiselle tämä kaikki tuntuu välillä vähän liian ahdistavalta. En jaksa itse kiinnostua muiden elämästä, kunhan ehdin omani pitää jotenkin järjestyksessä. Keväällä sain soiton paikalliselta sosiaaliviranomaiselta. Hän kysyi haluaisinko tulla ulkomaalaisille tarkoitettuun infoon, siellä käsiteltäisiin koulua, vakuutuksia, terveydenhoitoa jne. Totesin nuivasti, että olen synnyttänyt täällä, lapseni ovat käyneet tarhan ja ala-asteen ja toinen on jo yläasteella, olen ollut vuokralla, ostanut talon, ostanut auton, avannut ALV:n. Miten hän olikaan pettynyt, kun en halunnut tulla ko. tilaisuuteen. Pehmentääkseni pettymystä totesin aikeen olevan hyvän ja että 10 vuotta sitten olisin ilomielin osallistunut siihen. Huippu oli, että hän kysyi minulta tunsinko muita ulkomaalaisia tässä kylässä, jotka olisivat kiinnostuneita. Heräsi kysymys eikö kunnalla ole luettelo asukkaista, koska ovat muuttaneet, ketkä ovat ulkomaalaisia oleskeluluvalla jne. Tuntui, että sellainen viimeinen silaus järjestelyistä puuttui - niin kuin Italiassa niin valitettavan usein.

Nyt kuitenkin nautin puutarhani mehevistä päärynöistä, kurkkumerestä, tomaateista, viinirypäleistä ja kerään sisälleni auringon lämmön jaksaakseni taas rämpiä läpi talven ja kouluvuoden. Illalla uidessani kuutamossa kirsikkapuun kupeessa voin vain todeta kuten Benigni: "La vita é bella".

Kevättä ja naapureita

Vihdoinkin kevät on saapunut tänne Alppien kupeeseen. Tosin aprikoosipuumme taas tänäkin vuonna kukki niin varhain, että kylmä yllätti ja nyt epäilen, että tänäkin vuonna aprikoosisato jää pieneksi. Puutarhurimme ennätti onneksi tehdä oksituksen ennen kuin kaikki puut puhkesivat kukkaan. Tietenkin rakas naapurimme sitten hartaasti selitti puutarhurillemme mitä pitää leikata. Ja puutarhurimme vastasi aina, että kerron rouvalle asian. Samainen naapurimme myös kehui miten hän pelasti tomaattisatomme viime kesänä kastelemalla kasvimaatamme. Siis emme ole ikinä pyytäneet häntä kastelemaan, mutta yhtäkkiä viime kesänä havahduin siihen, että kasvimaamme oli aamulla kasteltu. No, kerran kuulin miten tämä 75-vuotias ukkeli kiipesi porttimme yli aamuvarhaisella kastelemaan kasvimaatamme. Kun hän tajusi, että olimme nähneet, hän alkoi kastella omalta pihaltaan käsin.

Muutenkin kadullamme naapurit ovat erittäin kiinnostuneita mitä muut tekevät. Vastapäisessä talossa vaan verho heilahtaa, kun naapurin rouva tutkii tapahtumia lähistöllä. Ehkä surkuhupaisinta oli tänä talvena, kun jalkani oli kipsissä ja siksi pysäköin autoni tielle päivisin enkä alapihalle. Tämä 75-vuotias ukkelinaapurimme tuli kysymään mitä olin edellisenä päivänä puhunut kauempana kadulla asuvan naapurin kanssa, kun hän ei kuulema ollut kuullut kaikkea. No, kun sitten olin jutellut tämän naapurin kanssa niin vastapäinen naapuri (mies tällä kertaa) soittaa ja kysyy mitä juttelin tämän 75-vuotiaan naapurin kanssa. Tässä vaiheessa en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Toisaalta tämä naapurissa asuva vanhus antaa aina lapsille herkkuja ja ikävä kyllä myös kaikkia romuja, joista haluaa päästä eroon. Viimeksi saimme vanhan kännykän, joka nyt sitten on meidän riesanamme.

Poikani luokka on pieni, mutta erittäin levoton. Tässä yhtenä päivänä yksi hänen luokkakaverinsa lounastauolla oli kouluun palatessaan päättänyt kiivetä parimetrisen aidan yli. Aita on yksityisen talon, joten en ymmärrä miksi hän halusi kiivetä. No, kiivetessään hän jotenkin horjahti ja sai rauta-aidan yläosassa olevan terävän piikin jalkapohjansa läpi. Onneksi yksi paikalla ollut oppilas osasi vähän ensiapua ja oli yrittänyt saada verenvuotoa tyrehtymään. Joku oli juossut kouluun hakemaan jotain opettajaa ja joku oli juossut lähimpään baariin, josta oli soitettu ambulanssi. Tämän episodin jälkeen poikani luokassa 5 oppilasta vain itki järkytyksestä. Oppitunnin pidosta ei tullut mitään, koska oppilaat vain itkivät. Eikä kyse nyt ollut mistään henkeä uhkaavasta tilanteesta. Poika oli koulusta päivän poissa ja pari päivää kepeillä. Ehkä nämä italialaiset vaan ovat niin sentimentaalisia luonteeltaan.

Pieniä koettelemuksia ja vähän isompiakin

Kuten edellisessä blogitekstissä totesin, onnistuin murtamaan nilkkani halloweenin kunniaksi. Kipsin myötä myös perhe-elämä kummasti muuttui. Jukka oli ensimmäisen viikon kotona, koska minä makasin sohvalla jalka vaakasuorassa. Kyynärsauvoilla yritin kulkea, mutta kipu oli sietämätön. Samalla siirsin toimistoin olohuoneeseen. Parin päivän päästä Julia sai sikainfluenssa, josta Miko oli juuri parantunut. Eli ensin Miko oli toista viikkoa sikainfluenssassa, sitten minä mursin nilkkani ja saman tien Julia sairastui pariksi viikoksi sikainfluenssaan. No olipahan hoitaja aina kotona. Ensin pari päivää molemmat lapset ja Jukka ja sitten Julia. Täytyy sanoa, että lapset joutuivat äkkiä ottamaan paljon enemmän vastuuta ja tekemään erilaisia kotitöitä. Eli jos jotain hyvää haluaa löytää nilkkamurtumasta, niin ainakin sain lepoa kotitöistä ja muu perhe palveli minua. Ruoka tuli valmiina pöytään, samoin aamiainen. Ei sitä ymmärräkään kuinka invalidi ihminen on kyynärsauvoilla. Suihkuun pääsin vain, kun Jukka oli auttamassa, muuten kehitin puhdistusrituaalit kylpyhuoneessa ja hiustenpesun käsisuihkun avulla ammeen reunan yli.
Seuraava kysymys oli lasten kouluun vienti. Koska he käyvät 10 km päässä koulua, jonkun pitää viedä heidät kouluun. Onneksi meillä on automaattivaihteinen auto ja olin murtanut vasemman nilkkani. Ei muuta kuin auton rattiin ja liikkeelle. Julia pitää yleensä hakea koulusta, mutta nyt he joko toivat Julian ulos tai antoivat Julian lähteä Mikon kanssa. Itse pysäköin invapaikalle koulun edessä. Aluksi koulun edessä auttavat ex-carabinierit vähän yrittivät jotain jupista, kunnes näkivät minut sauvoilla nousevan autosta. Kuukauden pidin kipsiä.
Kun menin kontrollikuvaukseen kipsin poistoa varten, niin kävi ilmi, ettei murtuma ollut lainkaan parantunut. Olin varma, että he laittavat uuden kipsin. Sen sijaan lääkäri ei katsonut kuvia ja kun vihjaisin pienestä ongelmasta paranemisessa, hän vain kohautti harteitaan ja totesi sen olevan normaalia. Niinpä kävelin ulos sairaalasta nilkka murtuneena ilman kipsiä. Kyllä pelotti kävellä kepeilläkään. Napolilainen ystävämme vaimoineen suositteli yhtä venäläistä fysioterapeuttia ja hän tulikin pian käymään kotona. Hän käski pitää keppejä eikä laittaa painoa jalalle pariin viikkoon. Olimme joulukuun alussa ja joulukiireet päällä. Jukalle jäi tänä vuonna päävastuu joulukiireistä, minä kaupassa kinkkasin kepeillä ja sanoin mitä voisi ostaa. Jotenkin joulu vähän tuli ja meni huomaamatta tänä vuonna. Minulla oli vielä alkanut hirvittävä työrumba jalan murruttua, joten minä lähinnä istuin sohvalla jalka suorassa tietokone sylissä. Jouluna olin aivan puhki, kun olin tehnyt putkeen 6-7 viikkoa töitä ilman yhtään vapaapäivää.

Ainahan sanotaan, että uusi vuosi ja uusi elämä. No ainakin minun kohdalla, että noin viikko sitten palautin kyynärsauvat. Lapussa luki, että vuokra on 1€/päivä. Kun palautin kepit, niin naisihminen siellä tutki hartaasti paperia ja lopuksi totesi, että 7€ panttimaksu riittää, koska sauvat olivat lainassa yli 2kk. Sain siis sen käsityksen, että jos keppejä lainaa alle 2kk joutuu maksamaan 1€/päivä, mutta jos yli niin ne eivät maksa kuin alussa annetun panttisumman, joka tässä tapauksessa oli 7€. Tutkimattomat ovat italialaisten ajatustenkulut.

Koko syksyn perhelääkärimme on maininnut, että meidän kuulumisemme Italian terveysjärjestelmään loppuu tammikuussa 2010. Lopulta kysyin kerran miten ihmeessä, kun terveyskorttimme ovat voimassa pidempään. Vastaus oli, että kortit eivät liity tähän mitenkään. No menimme sitten paikalliseen terveysvirastoon ja saimme käteemme lomakkeet ja pyynnön tuoda muutaman muun paperin. Teimme työtä käskettyä ja muutaman päivän päästä menimme takaisin. Kaikki hyvin, mutta he voivat ottaa meidät terveydenhoidon piiriin vain vuodeksi kerrallaan. Kysyin taas äimistyneenä, kun viimeksi aika oli 5 vuotta. Lopulta virkailija käski hakea kunnalta todistuksen pysyvästä asumisesta ja tuoda sen virastoon niin he kirjoittavat meidät määräämättömäksi ajaksi järjestelmään. Nyt siis pitäisi jaksaa raahautua kunnanvirastoon, mutta onhan tässä vuosi aikaa. Täytyy kyllä myöntää, että tätäkään logiikkaa en ymmärtänyt, mutta toisaalta olen jo kauan sitten luopunut ajatuksesta, että ymmärtäisin italialaista logiikkaa.