Mietteitä kouluvuoden lopuksi

Näin on kouluvuosi lähes lopussa. Enää puuttuu muutama viikko. Syksyllä olin täynnä epäilyjä Mikon koulun suhteen. Käsitykseni italialaisesta julkisesta koulusta ei ollut järin korkea. Tämän vuoden perusteella voin todeta olleeni väärässä monessa suhteessa. Olen tutustunut opettajiin, jotka ottavat uskomattoman paljon huomioon Mikon erityispiirteet. He ovat olleet erittäin avoimia ehdotuksilleni ja ajatuksilleni. Toki olen havainnut myös koomisia piirteitä sekä koulussa että opettajissa, mutta niin se on varmaan kaikkialla. Kun 30-kymppinen, naimaton miesopettaja yrittää antaa kasvatusvinkkejä ja kyselee miten Mikon nuhaa hoidetaan, niin kyllä siinä hymy alkaa karehtia suupielessä tällaisella karaistuneella äidillä. Tai kun kuvaamataidon opettaja ryntää kesken tapaamisen luokkaan ja alkaa pohtia mitä pitää tehdä, kun Miko kyynelehtii muistutuksesta (joka oli aiheeton) ja jatkaa vaahtoamista Mikosta niin, että opettaja, jota olin tapaamassa alun perin päätti poistua kiireesti takavasemmalle.

Olen tutustunut Mikon napolilaiseen tukiopettajaan. Voin vain todeta, että sydämellisempää ja avuliaampaa henkilöä on vaikea löytää. Hän on auttanut Mikon lisäksi äidin tämän ensimmäisen kouluvuoden läpi. Lisäksi olen saanut käsityksen yleensä eteläitalialaisista, koska koulussa suurin osa opettajista on lähtöisin Etelä-Italiasta. Jo pelkästään heidän tapansa puhua on niin hauskan kuuloista.

Läksyjen määrä on ollut huomattava. Mielestäni välillä aivan liikaa. Toisaalta kyllä ainakin Miko on jotain oppinutkin koulussa, joten kaipa opetus on ainakin kohtalaista laadultaan. Niin kuin olen ennekin todennut, mielestäni kirjallisuutta on ihan älyttömästi, mutta toisaalta onhan se yleissivistävää. Yksi asia jota ihmettelen on, että Mikolla on kokeita liikunnassa ja kuvaamataidossa. He siis opiskelevat taidehistoriaa. Itse aikoinani vähän piirtelin koulussa ja voikkatunnit nyt olivat mitä olivat.

Tärkeintä on kuitenkin ollut, että Miko viihtyy koulussa, hän menee sinne tyytyväisenä ja tulee ulos iloisena. Luokkakaverit ovat ottaneet Mikon loistavasti suojelukseensa, joskus tosin he auttavat tätä "furbettoa" vähän liikaa. Tämä minua aina ihmetyttää, että italialaiset lapset ovat niin valmiita auttamaan Mikoa, Ei puhettakaan kiusaamisesta ja niin kuin tukiopettaja totesi, että jos joku ulkopuolinen uskaltaa kiusata Mikoa, niin koko luokka nousisi puolustamaan Mikoa. Tämä tietysti lämmittää äidin sydäntä. Joten vaikka Italia on Pisa-tutkimuksen häntäpäässä niin ainakin itse olen tyytyväinen Mikon kouluun.